SM-Pitkä

Aika tyhjä olo viikonlopun jälkeen. Kauden toinen pääkisoista päätty karsiutumiseen, ja varmaan siihen joku syykin löytyy vaikken sitä itse löydäkkään. Kesä on reenailtu niin, että syyskuussa oltais lyönnissä. Ei oo ollu vammoja eikä sairastumisia, ja vielä kisaviikolla luulin että kaikki on kunnossa. Pari vikaa päivää ennen karsintaa keuhkot tuntu vähän tukkosilta, mut en uskonu että siitä ongelmia koituis, kun olo muuten oli hyvä. Karsinnassa jalat tuntu tuoreilta, mutta heti kun yritti vähän lisätä vauhtia (=nostaa sykettä) niin kone sakkas. Piti siis tyytyä rentoon menoon, uskoin sen kuitenkin olevan tarpeeks vauhdikasta finaaliin. Kutosta lähestyessä näin Sunan oikealla puolella, ja totuus valkeni saman tien. En ollu tehny juurikaan virheitä ja Suna otti 4min kiinni. Ja kisa oli vähän oli puolen välin. Sanomattakin on selvää, että Sunan vauhti oli aika erilaista kun mulla, en pysyny metriäkään perässä. Loppumatkalla näky aika paljon muitten ryhmien äijiä, joita lappas ohi oikeelta ja vasemmalta. Maalissa eroa Sunaan reilu 6min, ja ehkä virhettä tuli 2-3 välin reitinvalinnassa ja 5-6 välin ajautumisessa yhteensä maksimissaan 45sek. Pettymys oli aikamoinen. Ei niinkään siitä, että karsiuduin, vaan omasta vauhdista. Eipä siellä finaalissa tolla vauhdilla ois mitään tehnykkään. Suorituskyky viime kisoissa on muutenkin ollut aika vaihtelevaa, joten ehkä kunto vaan on huono. Toisaalta vaikeeta kuvitella että se noin huono ois.. Onneks on keskari kohta tulossa, vielä ei voi nastareita heittää järveen. Yleensä mun itseluottamus ei vähästä hätkähdä, mut nyt koetellaan rajoja.